"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"
"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.
"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."
Kun Diederich jäi neuvottomaksi:
"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti kuolla kanssani?"
Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.
"Kyllä", hän sanoi huokaisten.
Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut, miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin, pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän. "Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"
Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes. "Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja hauskaa." Diederich ymmärsi sen — mutta perästäpäin hän pani sen pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa, velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa. Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä, hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich Hessling?" — "Niin aina", änkytti Diederich, "Te — sinä — Te olette herra Wolfgang Buck?"
Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt. Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä. Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten seurassa, joilla on hyvät tavat."