"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim, pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon — tarkemmin harkitsematta. Sen niinä voin vain Teille sanoa."
Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme yksimielisiä."
Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."
Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva "valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:
"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi, jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.
Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin kasvonsa.
Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi, näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia. Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen, ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään, Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan, kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.
Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös, urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta. Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen, joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan Diederichin kanssa.
"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys, vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä. Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös — sinä, näetkös sinä?"
"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi, mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se, millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. — Mutta Agnes: kun he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja vavisten: