"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme. Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.
"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat, mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."
"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan, selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen: "Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.
Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi ylös ja huusi ovelta:
"Marie! Retaa!"
Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan. Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin kanssa.
Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme… Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan." Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä sitä odottamaan.
"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka häntä ihmetteli.
"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."
Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! — Vieläkö sekin vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin ilmeen käyvän perin eteväksi.