"Agnes!"
Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän, ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin, arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä: Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta, merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla sellaista, jota rakasti — kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti, että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich, oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" — Hän itki, painoi kasvonsa sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.
Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin. Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän, Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan… Diederich sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen asemasta — sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja epäkäytännöllisiä — kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.
Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi katsonut siihen.
"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.
"Se on se Mahlmannin antama?"
"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."
Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri. "Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui tuttavallisuuttaan.
"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"
Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä?
Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."