Diederich kivahti vielä kerran.
"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri kunnia!"
Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat, hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat — ja kun nyt konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan Diederichin nenässä.
"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä. Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että jompikumpi meistä" — hän pyöritti silmiään — "on jäävä paikoilleen."
Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua), mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä, aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi, kädestä sisään.
"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra tohtori."
Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:
"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä aina kokonaan — että minä aina kokonaan — olen Teille alttiina", hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja kevyt.
"Alttiina" — hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän kanssaihmisillenne — jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia. Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" — vanha herra Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen — "minä luotan Teihin siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät tervetulleeksi maistraattiin."
Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä." — Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa — "Mutta tilaa on kylliksi" — parta sukelsi taas esiin — "ja suokoon Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."