"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on ylipäänsä Teidän nimenne?"
"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.
"Nap —. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"
"Aivan niin."
"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."
Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" — ja läksi tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä. "Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa, ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni. "Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on järjestynyt." — "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich. Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää. Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen voinut oikein enää luottaa.
"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja lapset!"
"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan tölmi huonekaluja. Hän huudahti:
"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä —"
Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."