"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä. Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään, että me elämme piiritetyssä kaupungissa."
Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen persoonallisuus."
"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään — ja piti sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.
"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."
Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"
"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä, von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä minua."
"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.
Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen, kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet. "No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli runoilijaakin — silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.
Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa, jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä, että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi… Mutta hän on näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut häntä vahvemmaksi!"
Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin, sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö Teistäkin?"