Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" — mikä sitten teki tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.
"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti, kippis!"
Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään. Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä. Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti, ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi, että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.
"Saan olettaa, herra tohtori Hessling —: minun taloni ei ole suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia muita herroja tervehtimässä."
Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. — Se merkitsee, että minun askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti kunnioitti vanhaa herra Buckia —"
"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen vaikutusvalta."
"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta" ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:
"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä totutaan pois."
Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:
"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti henkevä, — minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen…"