Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada… Ilman mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.
"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"
Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen… Niin juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."
"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen saa jäädä."
"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa, me voimme siis lähteä."
He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään, ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti, olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä." Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa. Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin kuulumattomalla tavalla.
"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."
Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin vapaamielisiä esitelmiä?"
Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan, siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni, ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin, päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia, huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti, vaan sopimus — samoin kuin puvun tilaaminen." — Pastori nauroi katkonaisesti.
"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi: