* * * * *
Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita. Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein minä olen, jumalaties, uskonut —." Hän jätti keskeen. Päästäkseen esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.
Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus, ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta vastaan.
Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin. He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta tämän piti muuttua, vieläpä — se oli Diederichistä selvää — sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut, otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich, Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin, joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen. "Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo huomattavasti punastuneena hän huusi:
"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada meidät inhoamaan!"
Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan —"
"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.
"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!… Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"
"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.
"Mutta minä totean" — Diederich pyöritti silmiään — "että minä kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi, että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni, että minä heti tänään panin vastalauseeni!"