"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.
"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen: "Pikku-Berlin… Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa myöskin erästä toista", — samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle — "ja hän ei anna pilkata itseään."
Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti. Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä. Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai sitten ei kukaan muukaan!
Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.
"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän on perinyt miljoonan."
Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua. Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen, hyvillään.
"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. — "Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta. Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck —.
"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären kanssa."
Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin hän katsahti sen yli ja lausui:
"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" — hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin teatterilaisia seisoi — "koskettavat hihoillaan porttoja!"