"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."
"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli käynyt rauhallisemmaksi:
"Missä on vahtisotilas?"
Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain kiväärinpiippu pisti esiin.
"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"
Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.
"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"
Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia työläisjoukkoja irtaantui, epäröi — ja meni sitten taas kappaleen matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä alas:
"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"
Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja, jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta, ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään. Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut vuoro pysähtyä.