"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.
"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!" Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori, kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.
"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot, mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous! Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.
Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti. Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin, hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen — pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta, jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!" — mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.
Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:
"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"
Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös!
Nouse toki ylös!"
Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.
Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.
Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.