"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko, ett'en sitä tietäisi?" — ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia ja silmissä olevia kyyneleitä — mutta kävikö se sitten päinsä? Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni. Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.
Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava hanhi, — ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki! Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa —. Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa, joka kokonaan oli Diederichin puolella.
Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia; ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta. Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!… Diederich katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze ilmestyi.
"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä ei saa kuulla enää mitään."
"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä, viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään ihmisiä!"
"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" — uskalsi Diederich sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."
Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut häväistysjuttuunne?"
"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää paperinne!"
Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään, matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut? Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta…"
"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme… Tuokaa laskuni!"