Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen. Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen. Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin, kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine partoineen: hillityn kumouksen henkenä… Nyt oli aika mennä tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.
Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von Brietzen tekee myöskin samalla lailla."
"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit! Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä kaikkialle on jo joku istuutunut'."
Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi. "Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun silkkipukuni."
"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa? Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin helppoa."
Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut, tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää, vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan… Niinpä niin", hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.
"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi hämmästyneeksi.
"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."
"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla näyttelijättärellä tarkoititte?"
Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä: "Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia —. Minä tahdoin vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä? Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.