Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."
"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja muljahutti silmiään.
"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen Majesteettinsa merkitys!"
"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin — ennen sen lähettämistä." "Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn myönsi: "Niin no… Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta Berlinistä — koska on mahdotonta mitään tietää."
Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi: "Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä, mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska tässä tapauksessa — tässä aivan erikoisessa tapauksessa" — sanoi Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."
Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa, hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on heikkoutensa — sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa… Diederich vetäytyi tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."
Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."
Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.
Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea täysin ja tosikansallisesti."
Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut. Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa. Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat… Tuossa! Hänen täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling. Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki! Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli, Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä —? Kaikkein kuulumattomimmat salaperäiset suhteet valtasivat hänet… Mutta peruutus saattoi vielä tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin" kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!… Diederich levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.