"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni, rauhallisesti ja asiallisesti."
"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.
"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua." Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.
Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen "Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille, yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään 130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä. Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" — "Minä uhraan itseni Teidän hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa ketään irti."
Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi, ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan. Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut värikkäämmäksi.
Viimeisenä adventtisunnuntaina — maakunnanoikeus oli juuri päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi — pastori Zillich saarnasi Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen. "Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.
Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista, ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat meidät vihatuiksi." — "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi korvapuustia!" — "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"
"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi johdosta!"
"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni? Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni, huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.
Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja, jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta, työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista, vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain, jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla… Sotilasyhdistys oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään, ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty, väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä. Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti, hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä. Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät. Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja, hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert, notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys… Kaikki kävi hiljaiseksi, eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut — ennenkuin seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen toiset.