— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta ympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen puheilleen, kohtaa monet vaikeudet.
Lisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen luoksensa, kuin miehen.
— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan toivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä, että hän sen saa.
Kohlhas, joka oli nähnyt monta todistetta vaimonsa rohkeudesta ja viisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi, että hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan linnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä, sanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä tätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta selvää tekemään.
Kohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen ehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan emäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten antoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet hyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in, seurassa.
Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas, joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli, vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan saattoa hänen miehellensä.
Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle, ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan, jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä. Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän, silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään, ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä: "Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman tunteellisen katseen ja kuoli.
Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos. Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.
Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt, sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli itsessään melkein päättänyt, nimittäin: hän vaati millä hinnalla hyvänsä itsellensä oikeutta. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.
Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt, Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen, hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan. Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset, sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.