— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on, niin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani, joita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.
— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta kuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen sanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.
Kohlhas sanoi heltyneenä:
— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut vaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi kerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?
Hän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan oli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.
— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa otsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani? Menenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle takaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?
Lisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin mielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti miehensä posket kuumilla suuteloilla.
— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun pitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä ammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen hankkimiseksi tarvitsen.
Sitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti rautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari valjastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth lausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien kyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut kirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi, tahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin viemään sitä maaherralle.
Kohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän tarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi: