Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:
— Kas tässä, nämät ovat teidän!
Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien toimeentuloksi ja hauskuudeksi.
— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen, valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle, joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.
Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla katkasi.
Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen, silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.
Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa. Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa, palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.