Sattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka oli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in vaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen ryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei tuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen vuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in asiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta kumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa määrässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen vuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti mielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden, jolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin Brandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen, voitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä rikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa kautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää Dresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion virkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi, ja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei olisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa nimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn vaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, "että suuresti ihmeteltiin tylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden lakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita hän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin tunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin pääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta itseään Saksin alamaiseksi." Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen miehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra Henrik von Gensau selitti, "että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta hevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että Kohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden loukkaukseksi", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra Kuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään koko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen maatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä mieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja jättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli. Vaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen kuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen haltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä tahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa. Kun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille kirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä syystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa olosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen vuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita hänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti vaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille, joka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä hyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä, keisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä samalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan sidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi Berliin'in hovioikeuteen.

Kahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia noutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa, jotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja laitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.

Tällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan, tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään; hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi. Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä, jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia, josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä, jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin. Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää, vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.

Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan, missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin, kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.

Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi. Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi, näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas, joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.

Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit, jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies, jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä, mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä, Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen, mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran pyhän ehtoollisen.

Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.

Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut, joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt julkisesti hänelle itselleen.

Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi tämä:

— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan, rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?