— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.

Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi, kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään ja julkisesti näyttämään, että niin oli.

Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies, muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa, huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi, että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa, lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi, luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti, että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä. Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti, että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita, niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle, että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi, poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.

Tapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri paraillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen ritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia miehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in seuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä ja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi aikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse ja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin, vastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi olevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut, että Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja tällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti hän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky, mikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja ettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä vartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän vanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko maailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin kääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena, astui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi silmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni jälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää, minkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa pelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin pako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään vielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan käynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan suojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti hän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena huoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät, jotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin loruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä, vakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen käytettävänänsä.

Maasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä välin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun häneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi viettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli saanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä, uskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen ja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen liittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle kirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa ehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in alalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä oli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä pakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia, väkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi olla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin ennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse lähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.

Pahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut Kohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja eräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran taudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen avuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä oli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen oli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan, äärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti kun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan, missä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia, tapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi mainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä, että Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava ja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he lausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä olisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi ennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja vaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä. Vaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella rikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille antanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että Nagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin päättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa yhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan arveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in lähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi ollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi, tahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty vankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä linnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän pääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi viedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä, ja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että hänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen kessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas kirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan paikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven takana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa voinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi hän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän asui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin hän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen. Hän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia krapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos, istui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen, joka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:

Ensiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi hänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi hänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen lapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi hän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä vartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa; mutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi paras toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa miestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien korvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän miehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja jonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi hylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin häntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä paikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut päämiehettä toimeen tulla.

Kun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen ja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi hänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.

Tuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle, ennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti sitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin virastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa tuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa vaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna, kaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla, joka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin. Ja kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen, tunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin, niin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla pihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja mestauspyörän välillä.

Tällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in vaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan ja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka laitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin, että Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle luovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau oli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut Brandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet, sekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen, johon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen kanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien tähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä kanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja Tronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen, eroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin epäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi kanslerikseen.