Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa. Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti, vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin; mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut, mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi, saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne olisivat kuolleet?
— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa, ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.
Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi, kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.
Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan, kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu, hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään, pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti polttaa ja ryöstää!
Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta, eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä, mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä, sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin, asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja miekalla tuhoja tekemään.
Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.
Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli, näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä, oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet — josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen, ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään. Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista, joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta, jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo, johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että, niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.
Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin. Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä, josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset, jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.
Kohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen, joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi, sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan, toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille, kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka oli äsken mainitun samannimisen herran setä.
Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa, joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää, päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta. Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla! Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui, kysyi hän, mitä tämä tiesi.