— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.
Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin, astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen, heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset, jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat, pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:
— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.
Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki, käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti, kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet rattaitten luota pois, ärjyen:
— Älä koske noihin rakkariluuskiin!
Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille, joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta, että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki. Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.
— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa, sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän vielä ne tappaisi ja nylkisin.
Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä, oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti paikalla jättää renginpaikkansa.
— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn, verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.
Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.