— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan, milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä ivastaan.

Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja poistui.

Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut, meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa, joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.

Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä; ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui, kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin, saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt. Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista, jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin, olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa, sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei tietty mitään.

Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa, tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia, halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä, kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä, jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli, niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".

Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa, jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia. Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan, ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.

— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään, juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina, oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä ollut vähintäkään tietoa.

— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä, mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen, sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen, eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, — siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä; kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.

Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli, suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia, kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta, käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä, ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia katsomaan.

Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta, joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden, jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään epäilystä asian suhteen olisi.