Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä, että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.
Kohlhas huudahti:
— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia, jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit hevoseni takaisin.
Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi hänen kasvoillensa, ja sanoi:
— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!
Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!
Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui
huoneesen.
Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti tiehensä.
Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin, kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se, mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan, kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä. Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin — oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.
Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä, ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.
— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin 14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne, niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.
— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo parantunut jälleen?