Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt, irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta vaurastuvalle hevoshoidolle.

Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön. Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut, oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman yleisistä puutteista.

Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut; ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin, vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin, sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut, joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia kuvia!

Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi, ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli asiana?

— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin, jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.

Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:

— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon, mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän kyllä saisi rauhaa kartanolla.

Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä; hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?

Linnanvouti vastasi:

Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi, että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä, ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa tähden.