Kappalaisen näin puhuttua vihastununna, Toivonen meni sieltä pois murheissa mielin. Mutta ei hän saanut lepoa, ja ajatteli: tähän täytyy saada parannusta, ja kyllä Jumala auttaa.
Ja hän puki juhlavaatteisiinsa, otti sauvan käteensä ja läksi kaupunkiin. Siellä hän kulki ympäri korkeimpain esimiesten tykönä, yhden toisensa perästä, asiatansa puhuakseen. Mutta yhdellä heistä oli juuri vieraita, eikä hän joutanut häntä kuunnella; toinen oli mennyt ulos lystiä ajelemaan, eikä saattanut häntä kuunnella; kolmas istui juuri pelissä kortit kädessä, eikä joutanut häntä kuunnella; neljäs luki juuri saatuja rahojansa, eikä ennättänyt häntä kuunnella; viides seurasi vaimoväkeä tanssihuoneeseen, eikä ollut aikaa häntä kuunnella. Vihdoin pääsi hän viimisen tykö, joka häntä kuunteli. Hänelle Toivonen avasi koko sydämmensä, ja puhui kylänsä viheliäisyydestä ja surkeudesta, kylän hallitusmiesten kehnoudesta ja pahuudesta, Kappalaisen huolettomuudesta, kouluttajan taitamattomuudesta.
Tähän sai hän tämän vastauksen: »Sinä herja, joka soimaat hengellistä ja maallista esivaltaa, pyri nyt tiehesi, äläkä puhu enään, elikkä minä panetan sinun vankihuoneeseen, teidän Kappalainen on hyvä mies ja minun sukulaiseni.»
Tällä vastauksella meni Toivonen kaupungista; ja tultuansa ulos tullista, puhkesi hänen sydämmensä ja hän itki katkerasti.
6.
UUSI KOULUTTAJA
Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja katseli ylpiästi ympärinsä.
»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta päivä-työnne lopettaneet?»
Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja ajaa pois kerjäläisiä talostani.»
Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi, mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen silmistänsä.