»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.
Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi, päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä sen saat vielä kuulla.» — Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.
Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla on tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? — Toivonen, sinä huokaat? Ai, ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä kylässämme.»
Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»
»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin hyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä siitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin eläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi. Kylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä, väkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja, ryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän tila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi, eikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»
Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»
Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä kaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä, jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos ihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he vaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva? Eivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet melkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä kehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa, jotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus, laiskuus, ylön syöminen ja juominen?»
Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin likelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä löyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia.»
Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia. Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.
Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko ajan hänen vierestänsä.