»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit. Mutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa ylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä enimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin monen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.»
»Voi Toivonen, Toivonen!» huusi Elsa: »Et sinä tiedä, kuinka pahoin olet tehnyt!» Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.
Talven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven suussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden piti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat puhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja tervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi heidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet harjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka olivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.
Pojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät, toiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille koskaan tapahtunut.
Toisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja vielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana kouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka silloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä, jaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien pilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia puhdistettavaksi.
Moni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään sanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja tästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan kuin olivat kouluttajan tykönä.
Mutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen aikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan heidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos ne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan, sillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä puhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa, kedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun kuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen kirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa ystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten nähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään Toivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai istua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta Toivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.
Toivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa, joka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään peljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle kunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja enemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki häntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he ystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli heitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea hänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti tottelivat häntä.
Tämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää, olletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai kepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat peljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli taitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren luolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat akat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät ottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.
Mutta Toivonen puhui ja sanoi: »Sydämmen puhtaus on sielun terveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt loassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana ylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken lasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä ja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan kaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.»