Vielä Toivonen puhui ja sanoi: »Opettaja, joka ei ymmärrä yksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä, että he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja oikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi se keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja muita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.»
8.
KUINKA SITTEN KÄVI KOULUSSA
Nytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti heille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää oppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä pyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan tehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa sangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen mailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä; virsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä päälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu kaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin he jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli piirtämään.
Nämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja myöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi. Nämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa edeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan, sanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän läsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.
Lasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja järjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät opettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti kuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset olivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja tytöt toisella puolella koulutupaa.
Koska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä: »Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä olevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme Hänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!» Kaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja katsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen; Provasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät ijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki kauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä tuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon pantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se vaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän silmistänsä.
Sitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun päälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat neli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla äänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain lukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja lyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja sitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.
Tämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin eri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna suuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko sanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat piirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille. Toivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi toista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä pitämään j.n.e.
Hetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli luokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka parahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä (Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko sanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn jälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja erinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja sitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä sanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan toistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja hiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.