Taas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein sijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä että joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli räknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen, toiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite (subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi jotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja saatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi perään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.
Varsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä havaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit nähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.
Koska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät lapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa kotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.
Jälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he tauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat vielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain kuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia ja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat lapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka parahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt ylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä kirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti kiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten puolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että hän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin hän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli nukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin kuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat tahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli samassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan peittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten ympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen kylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä hieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin. Kaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.
9.
SUNNUNTAIKOULUSTA JA MITÄ MYLLÄRIN TALOSSA TAPAHTUU
Näin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta. Provasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko maassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja sanoivat keskenänsä: »Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin ymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme? Mutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen kanssansa ole oikein asiat.»
Kesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat lapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä. Mutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti heitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani heidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he häntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli perkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin lapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi, ja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti heitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa ympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui heille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille eläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista; lähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja ihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret ne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista lukenut.
Koska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli muutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja hän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta tietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi heille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä eli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin siitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä. Mutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi korttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän ajoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä kuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin kiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen vaatimatakkaan.
Mutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja pilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he kutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta pulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi, että Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että hän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän sijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea pahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa häntä vastaan. — Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi myllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti vastaanotettiin.