Mutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna ja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen vaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet kiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.
Koska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: »Mikä onnettomuus täällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen tunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa, mikä vaivaa?»
Elsa vastasi vapisevalla äänellä: »Jumala nähköön! Toivonen, minun täytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin onneton.» Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.
Koska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: »Nyt on ajastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi en vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja isältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma myllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä vastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja hallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä isäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin olevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja siihen se jäi. — Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä tuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti ovat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti kihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten koskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan poika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen ja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta talossamme.»
Tätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään puhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut kerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen tykönsä ja sanoi: »Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida? Niin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi ketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut enemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän minua vastaan.»
Elsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: »Ah Toivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin kukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo rikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä olet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.»
Silloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi hänelle ensi kertaa suuta, sanoin: »Nyt sinä olet morsiameni ja kihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa. Älä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.» Ja hän meni ulos hakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän kaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei hän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä tiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan alla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili hartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa tästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta Toivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta kylälle päin.
Tästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan talossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta sen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja oli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä kukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies! Suuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.
Kello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti tulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi: »Elsa, rakastatkos Toivosta?» — hän vastasi ja sanoi: »Onko se minun syyni? Olihan se teillenkin rakas.» Sitten laskivat vanhemmat hänen ja Toivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli kokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.
10.