TOIVONEN TULEE PAHAAN HUUTOON
Koska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin että Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan talonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä; mutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa levätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän myllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja saattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä Karhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen ja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.
Ja nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa miestänsä ja sanoi: »O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En saata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan monta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me koskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen olla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?»
Toivonen vastasi ja sanoi: »Me tulemme olemaan onnelliset toinen toisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää tehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja Jumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle ja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen toisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti toisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta, erehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan saattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään eikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei kukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan niin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme yksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua toisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä leikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä muuttuu tavaksi.»
Niin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan edessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului yön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat että tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. — Ja kuin nuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon miehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja sormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen aukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja kukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti hänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi kokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli ollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen meni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä kaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla koristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti Toivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti lasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat lapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.
Mutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella oli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä oli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää, kuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian tyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi. Elsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli kaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli tehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään saaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla soimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta kouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen tytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän häpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa, niin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan emännälle: »Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä mitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin. Hänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla silmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa asioita, joita avoin suin kuulisit.» — Näin hän puhui, mutta vaikeni yhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut enemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla enempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä kelienkään.
Eikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja miehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen pitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että hän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa ja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja että Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä uskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin, tätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä saattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille ystävillensä.
Muutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin, kuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli liitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä kirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen tehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti perkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja vääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin hän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman, niin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä naida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita, löytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että verta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi, luudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli hän muka oppinut noitakirjoista.
Siitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa hänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja helvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä, tohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin salaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.
11.