12.
KUINKA KARHULA LANKEAA SILMILLEEN, JA MITÄ VIELÄ TAPAHTUU
Mutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos hän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia kummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia ja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko Jumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan myrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin kylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan. Olletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja panetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja puheita Toivosesta.
Koska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: »Kyllämä nyt hänen hävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin emännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän hänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on velvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle olisi siitä viimen edesvastaus.»
Tulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa, otti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla marssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö, valittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan sanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita saatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun pulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.
Ja näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä, juuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa ja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa juostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi kumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa. Ähkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta otsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti verta ja oli sininen. »Tämä on vissiin Toivosen tekemää!» ajatteli hän itsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa häntä kohtaavan.
Vielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden täyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan kohdalle ja kysyi kiireesti: »Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen koulun-opettaja ja onko hän kotona?»
Karhula vastasi: »Onpa se siellä; miksi niin?»
Vieras vastasi: »Maaherra tahtoo häntä puhutella.» Niin sanoi vieras ja ajoi aika kyytiä Kultalaan.
Karhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: »Mi — mi — mitä? Vai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?» Näin hänen sanoissansa, tuli täyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri tähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.