»Voi saakeli!» huusi Karhula. »Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun talooni; ja minä en ole kotona!» Karhula juoksi mitä jaksoi, ennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin, ja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen juhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja tuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen huoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni sisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi silmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä ajottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi väkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika hengästyneenä ja sanoi: »Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri Herra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne kokounut.»
Eikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen talon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli ulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli heitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä kätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti. Kaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä, hämmästyksissään.
Nyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen ihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan puhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain syytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat sentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia. Eivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli tiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee tulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.
Sellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja viheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin: »Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi mitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis kirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja rahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin Toivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin talonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa monella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin herkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan antaisin sieluni pantiksi.»
Sellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus pilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys, tyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin on monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.
13.
KULLAN TEKIÄIN LIITTO
Toivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen tykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät jumalattomat sanat: »Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen tietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä näyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä itseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on suuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.»
Isoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta kuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän heidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön aikana.
Ja kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello yhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei jokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli kaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko, kuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät likellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki pitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat pötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.