IHMISET VARSIN SUURESTI KUMMASTELEVAT
»Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?» näin kysyi vanha kylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: »Mitä tämä merkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra? Vai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?» Näin hän kysyi, mutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.
Ja kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa havattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia, pöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois kaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa. Ne kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään sanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä kaikki arkut täynnä rahaa.
Toivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: »En tiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset eivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja lapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä auttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he nyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta, kuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! — Mutta epäuskon kautta heidän pitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja vakaan elämään.»
Mutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja enemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei kuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli naurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet happanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään juotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut. Usiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä kulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä sopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja hulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät ylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin ennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta iltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla tiluksillansa.
Kestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa tyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? »Ovatko nyt kaikki ihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se kelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan! Tähän pitää tulla toinen järjestys.»
Karhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi: »Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen elatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua vastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu, pitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen tekemää se on.»
Myös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa ja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos ja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt pitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä saarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta sen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja krouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he tuskin enään käyneetkään kirkossa.
Kestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen hintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä makiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka koreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä. Mutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä kukaan heidän taloudestansa.
Karhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa, kohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman rahata, ja sanoi: »Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?» He vastasivat: »Ei ole rahaa!» — Siihen hän huusi: »Hei! mitä joutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan lainaksi. Tunnenhan minä teidät.» Mutta eivät kuitenkaan tulleet.