20.
UUSISTA PÄÄMIEHISTÄ JA KARHULASTA
»Tuo Toivonenpa on koko Lappi!» niin sanoivat aina Kultalan miehet naurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se luonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti tehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan ajattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan askaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi kantaa.
Luulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä niinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä tuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä hän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen. Se oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä tykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää. Toivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin taitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä rakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin heille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin kuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten ymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja peltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki vähitellen tuli toiseen muotoon.
Ja olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä raukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa olivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen varakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät, vähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat, poispelasivat eli riidoilla hävittivät.
Ne 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät itsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli jotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta naapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen sunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja muita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa tykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät sellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia asetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja pelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka kelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen tykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä. Tähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka myös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa havainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja änskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut selvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata, johon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen tavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.
Nyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki hallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä oli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa, joille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka paremmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat kysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä katselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:
»Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen oivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää hankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias. Minä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti mies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin pyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin haettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja tahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on enimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian pyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä, kuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.»
Vielä hän puhui: »Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies esimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu. Onneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan jäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi omissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten kylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä kovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.»
Vielä hän puhui: »Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee vielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas? sitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen rikkaallen velkaa? — Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja velvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän pelkää, on paikkakunnan hallitusmies.»