Toivonen syleili Elsaa ja sanoi: »Karhula ei olekkaan mikään raateleva karhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen kissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.»
Hallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia tahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä. Mutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli, jota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli velkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli Karhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän itse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden sisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin kostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin kulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan summittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten rahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut rahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita, niin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa niistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut mitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: »Minun kirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa maksaa.» — Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin käytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet luotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan olleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että tuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen yhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta ei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen vuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli yksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi neljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi; ja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma oli jäänyt hallitusmiesten käsiin.
Tästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: »Minä olen pantu, ei yhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos vaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta, hallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet, vaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te oletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää, koska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen joka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne ostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla. Te, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte vääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele sydämmessä — totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta kylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!»
Kuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa vapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja parkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.
Mutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja selityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä niin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä uskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat Toivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä korottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja Karhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia todistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä poistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä, eivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan, tuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi. Karhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun työhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä piisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai Karhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys saattaa kadotukseen.
Mutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä valittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.
Tästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan. Hän sanoi: »Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia, niin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat huolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska kansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät vallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet mihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala määrää kullenkin tuomiopäivänsä.»
22.
VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN
Toivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän askaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin koko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.