»Toivos rukka!» huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona kylästä ja häntä tervehtäissänsä: »Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja otat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta kuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.»
Toivonen sanoi: »Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti maksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää katsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja totisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken pahan rankaisee.»
Näin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.
Mutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa, sekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja velka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen hallinnon kautta. — Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä kuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja keksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan tutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: »Joska velat olisi maksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa hengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!»
Nyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin määrin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti kylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä oli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan, ja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.
Sitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui kokouneen väestön eteen ja sanoi: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän kylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä korkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa heinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja transporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme toisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.»
»Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä, oljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista. Kyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta ensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa; niin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on varsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan kaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee enemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu kunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan velkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan saamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on enemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin pois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin hänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä on saamista?' — Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana mitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä, ja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa tulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on maksettu.»
Näin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt. Mutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he siihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös tavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli köyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen kohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden jälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.
Seuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan (intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä tarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja kaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle talonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden ettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin maksoon.»
Tässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: »Kylläpä se neuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?»