Toivonen korotti äänensä ja puhui: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä maata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen teistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää hyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? — Ei kenellenkään. Sillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne laskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän lehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin net aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen sonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää, ei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille nautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman enemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole kaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin. Kuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? — Jos köyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata ja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa siitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa rehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa jaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten tahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä omaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä testamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se tulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa jollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei vielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin vuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei maksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta, joka hänellä on yhteisestä laitumesta.»
Näin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata miettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään kuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän asti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan tahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja uhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: »Kyllä me sen näemme, että kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset ryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha tapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni pidämme!»
Mutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka, enemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa, pitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti kutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät arpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat valittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta sieltä tuli tällainen päätös: »Kultalan yhteinen maa on sen asukkain vaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää yhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja puollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään oikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen tytykäät ja menkäät rauhaan!»
Sillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he vasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun työssä, ja sanoivat: »Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä mies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen aikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on levoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.»
23.
JA VIELÄ KERRAN: VELAT PITÄÄ SUORITETTAMAN
Jo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä autiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja pureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli nyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja, herneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja jyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea, että hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa arrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin, tultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia, tunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen oli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta myös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen olisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta kukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet maksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen arentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän tytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin metsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli askareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin Kultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin kyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei juuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: »Kyllähän me sen näemmä, että meidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!» Mutta sen kerran he kuitenkin erehtyivät.
Ja Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä uutta nyt tuumailtavaksi annettanee.
Toivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän kylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista. Paree olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme arentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin. Siitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.»
Miehet naurahtelivat ja sanoivat: »Ei suinkaan tuo olisi hullu neuvo.»