Mutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: »Katsokaat kaikin puolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin talo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö ja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja katsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa kotona omassa huoneessa? — Leipoessa ja pestessä palava valkia pikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä sentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos olisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät pitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin maksamaan.»
»Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme rakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja yhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset kulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme tarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?»
Siinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni pitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan paremman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia vielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin yhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan riideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen päätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös yhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.
Tähän Toivonen sanoi iloissansa: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä teidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla ja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt tästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin vähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne yhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.»
»Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita, tulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt vuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa, joka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden kuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa, jollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.»
»Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa metsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä, kasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti. Minä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo, että joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja tykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain lehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien kasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja muiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän kymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme ja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa kaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi hirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin laista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka vuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja meille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista metsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja puita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi liian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden kuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa taas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. — Niin on siis meidän neuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin on kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme tarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa kaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme, pistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea tulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.»
Miesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat olisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin pitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi, eikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.
24.
JO KÄYPI AINA PAREMMIN
Hyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja sanoivat: »Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.» Mutta Toivonen naureskeli ja vastasi: »Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii aikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei Kultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat kuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli osotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon miehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he kaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa etteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat hyviksi ystäviksi.»