Näin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein rakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä tuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat yhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä järjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan paikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit ja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä, niissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli Kultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja Kultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään nähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli vähemmin peljättävää.

Mutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi ajattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään liene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan pienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra Kappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja, jotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää. Kaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin aikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen tykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa. Säästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt kenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa polttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa heitä vielä peljättivät.

Kuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton salaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja noudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa uuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän rahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki varsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja vaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin muitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja moittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä ja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä irtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin lämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla oli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin näkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista, hirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen pienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä, rakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia parannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. — Keväillä sanoma kulki ympärin talosta taloon, muistuttain: »Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen velan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat tiluksistamme!» — Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa pois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: »Menkööt sinne ja sinne yhteiset velat!» Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat: »Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat taittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!»

Tätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi: »Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen kuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo vähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä. Noh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt tuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin vähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne, kahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi että taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin muutaman vuoden kuluessa maksettu.»

Vielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen ja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta ei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin likellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon ostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen neuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös nuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty kaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta hälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli kuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut maksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain varaksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.

Mutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa. Taitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää, joka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin mitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja tutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa kunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää kolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi. Hän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon, mitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja uusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian metsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä puita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka hirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja muut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli muistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä hyvää autettaisiin.

Nämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän osa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä puuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai paremman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden perään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä, metsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta pojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä, niin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta vaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei rajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.

25.

VIELÄ ON PALJON VAIVAISUUTTA KYLÄSSÄ

Kaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä Kultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei ainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka olivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen kaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita Kultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet olivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä, ja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli velkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin kaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa Kultalasta, sai hän tämän soimauksen: »Etkös häpiä kerjätä, ja olet Kultalasta?» Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä »Kullantekiäin kylässä».