Mutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä oli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui muutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet Herra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä, jotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin kasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen opettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä pieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä, jotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat taikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut toivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan niitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät naimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta, miten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: »Onhan täällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen kansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä pois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.»
Tällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista Kappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille: »Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat nämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat kaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti ihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net alinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä viettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.»
Hallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen. Mutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta? Siinäpä se juuri oli? — Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta se oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne mahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra Kappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä parannukseen saattaa; — mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat yhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa huonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia sieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta paljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka muutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja riettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli kokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli täysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin otetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut kuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja pahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin uskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.
Mutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä niin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli viisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä ja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa hyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän antoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen tuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä vastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se neuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen kunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä miellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli näin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa ja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos sanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa. Tällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa, ilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin net itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat. Ja jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän siitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen auttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin ihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata taitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä, sitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos havaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä hyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja rohkaisi erehtynyttä.
»Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla köyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!» sanoi muuan päivä Toivonen Kappalaiselle: »Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset ovat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja net imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen tervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni vaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on vaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.»
Kappalainen vastasi ja sanoi: »Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun sydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen asukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä paikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä almuja jakaillaan.»
Siihen sanoi Toivonen: »Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi ollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi. Parahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia. Mitä niiden kanssa pitää tehtämän? — Olenma muissa seurakunnissa nähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain talonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa nauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja kivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus joutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus. Toisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä olen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella elätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net olivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun pienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin pahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä, mutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta siihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden tykönä he asuivat. — Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin, ajatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin auksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi. Minä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä kyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka, jos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla pieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä. Minä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis avattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä, mutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti, Turkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein löytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.»
»Tiedän minä myöskin kyllä,» sanoi vielä Toivonen: »että monessa paikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita, sinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta armeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net kovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan helpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita ajattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran kunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla hävyttömällä tavalla välttää!»
Näin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa ja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: »Ajatukseni tästä varsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa niitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja parantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.»
Toivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet kerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra Kappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä, kuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä kanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla vaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon kylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja kuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja toinen asian haara oikastiin ja paranettiin.