26.
MITÄ KULTALALAISET TEKEVÄT KERJÄLÄISILLENSÄ
Koska nyt kaikki oli hyvin mietitty ja tuumattu, tartuttiin työhön. Kuitenkaan ei tiennyt moni kylässä, mitenkä ilman aivan suurita kulutuksita taittaisiin ja tahdottaisiin hoitaa ja elättää niin monta kerjäläistä, joutilasta, apua tarvitsevaa sairasta, vian alaista ja sitä suurta lapsijoukkoa.
Ensistä otettiin, Esivallan luvalla, köyhäin rahakassasta, niin paljon rahaa kuin nähtiin tarvittavan; niillä hankittiin sorvituoli, nikkari-penkki, kirveitä, höyliä, sahoja, lapioita ja kaikellaisia muita työaseita. Vaivaisten huoneessa oleva köökki myös parannettiin, että siinä taittiin monelle perheellen yhtä aikaa keittää, ja tehtiin kaikellaisia muita muutoksia, niin että oli eri työhuoneet miehille, eri vaimoille, ja kummallenkin sekä miehen että vaimon puolelle erittäin sairashuoneensa. Katettiin myös jokaiselle terveelle eri makaushuoneensa. Se oli pieni kammio, ainoastansa viisi kyynärää pitkä ja puolentoista leviä, niin että laattialle mahtui oljilla täytetty polstari ja pään alainen, ynnä karkiain lakanain ja villaisen peiton kanssa. Kussakin kamarissa oli oma ovensa, jossa oli reikä, että tuuli eli puhdas ilma pääsi sisälle juoksemaan. »Ei pidä sentähden laittaa aivan hyvää ja alkiata kerjäläisille,» sanoi Toivonen: »mutta niin että he saakoot halun, omalla työllään hankkia itsellensä parempaa oloa.» Sentähden joka loukko koko huoneessa oli laitettu makauspaikaksi. Katossa säilytettiin, mitä oli tarpeiksi ostettu, niin kuin villaa, hamppua, puita ja senkaltaista.
Koska nyt kaikki nämät asiat olivat valmiiksi toimitetut, kirjoittivat hallitusmiehet ylös kaikkein niiden nimet, jotka eivät voineet itsiään elättää ilman yhteisen kansan avuta. Se oli pian tehty. Kyllähän ne kaikki tunnettin. Muutamilla oli vielä omat huoneensa; toiset taas kulkivat ympärin, ilman suojata ja kerjäten, talosta taloon. Joilla ei ollut omia huoneita, ne otettiin vaivaisten huoneeseen. He tulivat sinne mielellään, sillä talvi oli tulossa. Ne, joilla kyllä oli huoneensa, mutta jotka asuivat sekaisin ja ahtaasti muiden köyhäin kanssa, niin että vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot makasivat samassa tuvassa, ne ilman viipymätä ja muuta kysymätä vietiin vaivaisten huoneeseen. Ainoastaan net saivat jäädä huoneisiinsa, jotka saattivat näyttää että he ja heidän lapsensa makasivat erittäin ja heillä muutoin oli raitis asunto.
Näin kaikki kylän köyhät ja vaivaiset olivat jaetut kahteen luokkaan: ne joilla oli omat huoneensa, ja ne jotka asuivat vaivaisten huoneessa. Mutta molemmat kuuluivat yhteisen vaivaisten-holhouksen alle, ilman eroitukseta. Kussa oli lapsia, net saivat enimmiten olla kotona vanhempainsa tykönä. Mutta jos oli huonet aivan pieni ja ahdas, eli jos vanhemmat olivat pahat ja siivottomat, elikkä vaivaisten huoneessa, niin laitettiin lapset johonkuun hyvään taloon mutta kylässä eli myöskin kaupungissa, ei köyhäin tykö rahan edestä, eikä myöskään rikkaiden, mutta niiden tykö, jotka olivat tutut rehellisyydestänsä ja jumalisuudestansa. Näille lapsille annettiin vaatteet yhteisistä vaivaisten huoneen varoista, ja elatusvanhemmillenkin vähän elatusapua, jos niin vaativat. Mutta niistä jotka olivat lapsia tykönsä ottaneet, ei ollut monta jotka sitä vaativatkaan. He tekivät tätä, Herra Kappalaisen kehoitettua, omasta hyvästä sydämmestä ja kristillisestä rakkaudesta. Herra Kappalainen itse oli kaikkein orpoin oikia isä. Hän oli ottanut tykönsä kaksi pahanjuonista poikaa, joita ei kukaan tahtonut huoneeseensa, ja jo puolen vuoden perästä net olivat, jokaisen ihmeeksi, tulleet varsin hyväntapaisiksi. Tällä tavalla pidettiin huolta lapsista, eivätkä net enään nähneet joka päivä vanhempainsa pahoja esimerkkiä, mutta oppivat työtä tekemään ja Jumalata pelkäämään, siihen sijaan että het ennen olivat vaan oppineet kerjäämään, varastamaan ja juoksemaan ympärin joutilasna.
Kuin nyt kaikki köyhät lapsinensa näin jakailtiin, ja kaikki pääsivät katon alle ja suojaan, päätettiin kylän hallitusmiehiltä tämä pääperustus eli ojennusnuora, nimittäin: Joka ei kykene eli voi itseään elättää, eikä keneltään muulta elätetä, siitä täytyy yhteisen kansan pitää huolta. Mutta jota seurakunta elättää, sitä se myös saa pitää silmäinsä alla ja totuttaa työn tekoon, että hän oppisi itseänsä elättämään. Eikä siinä ollut muuta kuin oikeus ja kohtuus.
Sentähden jokaiselle köyhälle perheelle pantiin joku rehellinen mies holhojaksi eli peräänkatsojaksi. Hänen tuli pitää huolta hänelle uskotun perheen elatuksesta, vaatteista, tavarasta, veloista ja tuloista; hänen piti valvoa järjestystä, siivoa ja puhtautta heidän huoneessansa, ja katsoa heidän työtänsä. Kaikista näistä pidettiin tarkka vaari. Sillä koska nämätkin omissa huoneissaan asuvaiset saivat ruokansa vaivaisten huoneen köökistä, ja heille myös vaivaisten huoneen varoilla hankittiin vaatteita ja tarvetkaluja, piti heidän myöskin työtä tehdä saman vaivaisten huoneen hyväksi, ja niin muodoin työllä maksaa leipänsä ja mitä he muuta nautitsivat. Mitä het, yli sen heiltä vaaditun työn, suuremmalla vireydellänsä ansaitsivat, luettiin heille hyväksi. Tätä rahaa, eikä sitäkään mitä he talonpoikain työssä ansaitsivat, het eivät saaneet käsiinsä, mutta se heidän nimeensä pantiin säästökassaan. Sillä net, jotka elääksensä saivat mitä tarvitsivat, eivät tarvinneet rahaa; heidän piti ensin oppia säästämään.
Kunkin holhojan piti tuo tuossakin Herra Kappalaisellen tehdä tilin hänellen uskotun perheen käytännöstä ja olosta. Sillä Herra Kappalainen oli kaikkein holhojain oikia päämies; hän oli kaikkein vaivaisten hoitaja, ja hänellä oli kirja, kuhun kaikki olivat kirjoitetut. Jos oli syitä valitukseen jotain holhojata vastaan, että hän oli tätä rakkauden virkaa pahoin ja väärin täyttänyt, niin se tuli hallitusmiehiltä heti eroitetuksi virastansa.
Tämä alinomainen perään katsanto ja jokaisen köyhän perheen eli ihmisen holhous vaikutti erinomaisesti paljon hyvää. Sillä että kullakin holhojalla oli ainoastaan yksi perhe katsottavana, ei hänellä siitä työstä ollut paljon vaivaa, mutta hän toimitti sitä paremmin ja suuremmalla huolella. Kukin tätä työtä teki mielellään, ilman maksota, paljaasta kristillisestä rakkaudesta. Pian syntyi oikia kilvoitus holhojain välille, että kukin katsoi kunniaksensa, taitaa hänellen uskottuita ihmisiä neuvoilla, opetuksilla ja muulla avulla hyödyttää ja auttaa. Näin oli aivan yhtäkkiä jokainen muutoin hyljätyksi jäänyt köyhä ihmis raukka löytänyt ystävän, isän ja hoitajan, jollen hänen oli syy koko elinkautensa olla kiitollinen.