Mutta nyt tuli kysymys: mistä ottaa elatusta ja vaatteita näille köyhille? Vaivaisten huoneen rahakassasta tuleva korkoraha eli intressi tähän tarpeeseen ei piisannut. Mutta Toivonen sanoi: »Sepä nyt olisi vasta häpiä, jos ihmiset, joilla on terveet kädet, eivät voisi ansaita leipäänsä. Kaikki köyhät yhteensä, sekä kotonansa että vaivaisten huoneessa asuvaiset, ovat nyt ikään kuin yksi ainoa suuri perhekunta, ja heidän pitää työtä tekemän, yhden kaikille ja kaikkein yhdelle. Kotonansa asuville annetaan kotiinsa viikon kuluessa tehtävä työ; jotka ovat vaivaisten huoneessa, niiden pitää tehdä työtä kahdeksan tiimaa päivässä, paitsi sunnuntai- ja juhlapäivinä.» Ja niin tehtiin. Joka ei tahtonut työtä tehdä, se pantiin pimiään huoneeseen; ja sai siellä istua ilman muuta juomata ja ruata kuin kylmää vettä ja huonoja potaatteja, netkin kylminä ja ilman suolata, joista ei muut olisi huolineet. Se ei ollut kenellenkään otollista. Mutta joka teki työtä, hän sai joka päivä lämmintä ruokaa. Joka yli niitä määrättyä kahdeksan tiimaa tahtoi vielä tehdä työtä, taisi niin muodoin itselleen ansaita rahaa. Mitä kalua hän oli valmistanut, se myytiin, ja siitä saatu raha pantiin hänen nimeensä säästökassaan, korkorahaa eli intressiä kasvattamaan. Näin heilien karttui vähäinen tavara. — Joka kirosi ja sadatteli, puhui hävyttömiä ja riettaita puheita, eli muutoin oli sopimatoin ja pahanelkinen, tuli pimiään huoneeseen ilman armota. Mutta joka eli hiljaisesti ja siististi, sillä oli toivo tulla parempaan tilaan. Hän taisi tulla alavartiaksi vaivaisten huoneessa, ja vielä päästä ylivartiaksikin. Sillä niistä jotka olivat paraat ja kelvollisimmat, valittiin peräänkatsojat eli vartiat, joiden tuli pitää vaari toisten töistä ja käytännöstä, puhtaudesta ja siivosta huoneissa ja makauskamareissa ja vaatteiden korjuusta. Heidän piti kaikki ilmoittaa ylimmäisellen peräänkatsojalle eli ylivartiallen, joka itsekkin kuului vaivaisten huoneeseen. Hänellä, että myös ruan keittäjillä oli se etuus, ettei heitä pidetty yhteiseen työhön. Mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat ansaita, se oli heidän omaisuutensa, ja tuli säästökassaan. Alavartioilla ei ollut myöskään kuin neljän tiiman työnteko päivässä yhteiseksi tarpeeksi; kaikki muut hetket he saivat käyttää omaksi hyväksensä. Elsalla oli vaarin pitäminen köökistä. Täällä hän opetti kahta köyhää vaimoa ruan keittoon. Yhdellä vaimolla oli vaivaisten pesut, vaatteet ja kalut katsottavana. Näin oli kaikilla yhdellä puolen rankaistuksen pelko, toisella toivo paremmasta olosta, ja olivat niin muodoin ikään kuin pakotetut omaa etuansa pyytämään.

Ja työtä oli kyllä koko vuodeksi. Ennen kaikkia muita töitä piti kaikkein vaivaisten yhteisesti ei ainoastaan viljellä ja korjata vaivaisten huoneen alle kuuluvat kryytimaat ja pellot, niihin kylvää jyviä, kaalia, nauriita, papuja, herneitä, potaattia, pellavia, hamppua j.n.e., mutta myös yhteisellä työllä viljellä vaivaisten huoneen arrentimaata. Kuitenkin jokainen jolla oli maata, sai omaksensa pitää oman maansa tulot, että mitä jäi yli, sittenkuin vaivaisten huonet oli saanut saatavansa ruan, vaatteiden ja suojan edestä, hänen holhojaltansa tehtiin rahaksi ja pantiin hänen nimeensä säästökassaan.

Vielä piti miesten auttaa teitä ja katuja korjatessa, kaivoja ja lähteitä puhdistaissa ja perkatessa, alaisia ja märkiä maita ojittaissa; yhteiseksi tarpeeksi kaataa puita ja hakata halkoja; metsässä oleviin avoimiin paikkoihin istuttaa nuoria kuusia, tammia ja muita puita, ja muutoin huoneita korjattaissa tehdä muurarin ja timmermannin eli salvajan töitä. Koska oli paha sää, elikkä talvisaikana, miehillä oli vielä enemmin tekemistä. Jotka osasivat vähänkään sorvata, höylätä, sahata, vuolla j.n.e., niiden täytyi valmistaa kaikenlaisia huonet- ja köökkikaluja, astioita ja peltoaseita. Toisia opetettiin kutomaan villaisia ja pellavaisia eli hamppuisia kankaita j.n.e. Aina oli muutama kangastuoli työssä sekä kesällä että talvella.

Vaimoin, ja myöskin lasten, piti, kuin oli väen puutos, auttaa peltotöissä; paitsi sitä vaatteita pestä ja parantaa eli paikata; villaista, hamppuista eli pellavaista lankaa kehrätä, eli kankurein tarpeeksi puolata (kehiä); itse myöskin kutoa kankaita niin myös sukkia, lakanoita ja paitoja ommella, ja muuta senkaltaista työtä tehdä. Kaikki tekivät työtä yhdelle, ja yksi kaikille. Tämä elanto oli heille niin mieliin, että pari perhekuntaa, jotka ensistä, peljäten koko tätä laitosta, olivat sanoneet taitavansa tulla aikaan ilman kerjäämätä ja seurakunnan avuta, nyt omasta päästään tahtoivat tulla siitä osallisiksi. Tämä laitos oli siitä varsin etuisa, että sen hallitus ei vaatinut mitään kulutusta. Sillä ylivartia, alavartiat ja ruan keittäjät, piiat, halon hakkaajat j.n.e. eivät maksaneet mitään. He olivat kaikki vaivaisten huoneeseen kuuluvia. Herra Kappalainen, holhojat, Toivonen ja Elsa eivät tahtoneet mitään vaivastaan ja rakkauden työstänsä. Kylän kouluttaja, Juhana, myöskin ilman maksota, piti varsin tarkan selvän luvun laskuista ja räkningeistä, sekä tuloista että ulosannoista ja vaivaisten säästetystä tavarasta.

Vielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki itse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista ja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit j.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja työ-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi enemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan eli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin muita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät, taisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat, kaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin intressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä töitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään tarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli korkorahaa.

Kuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi sitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä, katosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli yhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin se joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan avuta.

Kaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka vähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa ihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän piti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne tulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän puhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa tilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä kohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että ijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin heidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.

Muutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin tahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja todistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella tavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se oli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman kerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä elättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin käsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa jälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa, ja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.

Mikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja enemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja varsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan itse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä, pukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan huolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä saadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa istutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli fabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat kelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin helppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet ansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen elämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin lukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä saadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi tehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä, sitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin kaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa huoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita j.n.e.

27.