Kaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi, myytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki käyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net, joilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään virkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä käytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon kyllä oli hakioita.
Oli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä. Ei ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat siellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies havaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän pois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli kaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään myöskin tullaksensa taitaviksi.
Kylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua ja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen, jos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja kerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei ollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui peltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin, että kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea aina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että pitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja teki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet tulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä metsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita iloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään metsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli vielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja rakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa. Mutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin Kultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava Toivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin koetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja siinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa, hartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä myös tapahtuukin mitä oikia on.
28.
TAASEN JOTAIN UUTTA
»Mitään tuo Toivonen nyt taas askaroinee?» kysyivät talonpojat keskenään. Sillä muiden joutilaina ollessa, hän juoksi ympäri peltoja ja maita koulumestarin ja muutamain nuorten poikain kanssa; he kantoivat myötänsä ketjuja, pistivät maahan pitkiä seipäitä, ja Toivonen kurkisteli niiden päälle yli pienen, korkiajalkaisen pöydän, eikä saattanut niitä kylliksensä katsella. Ja koulumestari Juhanakin sitä myös teki kernaasti. Eikä niissä seipäissä ollut mitään katsomista.
Näin kului melkein vuoden aika. Ja kuultuansa että Toivonen oli mitannut kaikki maat ja pellot, ja pani net ja kaikki tiet ja polut paperillen, tuli monelle pelko. Sillä taas kuului puhet sodasta; ja he luulivat Toivosen aikovan saattaa maan vihollisten käsiin. Mutta näin oli asian laita. Toivonen taisi maanmittauskonstia ja hänellä oli kirjoja joissa sitä selitettiin. Ja hän oli Juhanallenkin opettanut sitä konstia, niin myös muutamillen kylän pojille, jolla oli terävä ja tarkka pää sitä ymmärtämään. Ja koska nyt yhteiset metsät olivat varsin tarkkaan mitatut, tuli hänellen mieleen, vähitellen väliaikoina mitata kaikki kyläkunnan tilukset, tiet ja polut ja siitä tehdä suuri kartta.
Kartasta nähtiin aivan selvästi joka maan tilkka, joka polku, joka aita, joka talo. Joka tynnyrin ala oli kartassa neljäkulmaisen tuuman suuruudessa. Ja tämä suuri kartta, koska oli valmis, ripustettiin seinälle kylän yhteisessä kokoushuoneessa. Nyt talonpojat sinne juoksivat joka päivä karttaa katsomaan, ja olivat varsin kummissaan. Sillä he pian siihen tottuivat, ja kukin tunsi peltonsa, kryytimaansa, niittynsä. Ja mikä paras oli, joka tilukselle eli pellolle oli kirjoitettu sen laveus, tarkkaan aina korttelin päälle. Nyt vasta kukin tiesi, kuinka suuret hänen peltonsa ja niittynsä olivat, ja hän kirjoitti sen ylös tiedoksensa. Tämä ei ollut vähä asia ostaissa ja myydessä; sillä tähän asti oli tiluksia arvattu vaan askeleista, ja moni oli sanonut net liian vähäksi, moni taas liian suureksi. Tästä oli siis suuri hyöty.
Mutta Toivonen sanoi talonpojille, kuin he karttaa katselivat: »Tämä ei ole suurin hyöty tästä; vielä minä tiedän paremman.» Heidän sitä kysyttyänsä hän vastasi: »Jos ette ole sitä arvanneet Kynttilänpäivään asti, niin minä sen teille sanon.» Mutta eivätpä he sitä arvanneet.
Kynttilänpäivän tultua ja kyläkunnan kokouttua kaikellaisten asiain suhteen, Toivonen astui esiin, koska kaikki muut asiat jo olivat päätetyt, ja sanoi: