»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»
»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi? Meidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa, saarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä tehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä synti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat, ja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei hän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin kutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään totinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa, että hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät ihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin nuoretkin.»
»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.
Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta, vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja tappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja ilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.
Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella mielin tiehensä.
4.
KUINKA TOIVONEN TEKEE KOETUKSEN, MUTTA EI MENESTY
Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.
Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin puhua:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin. Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää että ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä niissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi, että talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja loistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään tarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai ilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin. Silloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.»