Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:
»Kylläpä se puhuu oikein!»
Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut; sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan; eivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei enään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi. Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen tavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä kukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin lainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin tehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma kaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota mitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua roistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»
Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa. Sillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän piti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta milläänkään ja puhui edespäin:
»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy laatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? — Minä kysyn kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte? Miks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä yhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te oletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska pitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?»
Silloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: »pidä suusi kiinni, elikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.» Ja koko kansa huusi samaten: »ole vaiti! pidä suusi kiini!»
Mutta Toivonen vastasi: »Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen; mutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan kuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita käyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te ystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut mitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen omaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi eli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä löytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei siihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman korkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja kaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä, niin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen hedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä kukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net ovat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne, kuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan. Teillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne että taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä, juoppoudesta ja pelistä.»
Hän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä, hirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat myöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja viskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti vahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi. Huuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat kiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa. Mutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä silmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa ja oli alallansa.
Silloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa ja kysyi: »Toivonen, kuinkas sinun on?» Eikä hän peljästyksestä saattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.
5.