Silloin alkoi jalkaväki astua kahta kiivaammin, ja kosk'en minä yksinäni saattanut lähteä karkoittamaan Magdeburgia piirittävää armeijaa, niin kiiruhdin minä juoksujalassa luutnantin seuraan, käännettyäni selkäni riikinkreiville.
Sinne ne meni nyt pappilat ja paratiisin yrttitarhat ja häät!
Sellaisia kepposia ei kohtalo ollut minulle vielä elinpäivinäni tehnyt.
Jenan tappelu oli hävittänyt kaikki toivoni, nuo kukoistavat toivoni.
Siis jälleen tohtori ja vanhapoika ja köyhä kuin kirkkorotta! En tiedä todellakaan, kellekä Napoleonin sotaonni oli tehnyt enemmän vahinkoa, kuninkaalleko vai minulle.
Mutta nyt oli armoton kohtaloni käynyt kimppuuni jälleen entisellä, tunnetulla paikalla, josta minun sopi ponnistaa sitä vastaan. Niin kauan kuin minulla vielä oli jotain kadotettavana, pelkäsin minä ja vapisin. Mutta nyt, kun ei vihoviimeinen vaateriekalekaan ollut omaani, jos nimittäin berliniläinen ystävä vaatii maksua hevosestaan ja rattaistaan, nyt palasi entinen hilpeä mieleni, ja se antoi palttua kaikelle vastoinkäymiselle.
7. Nimitetty sotapapiksi.
— Olkoon menneeksi! Minä seuraan Kaarlo Suuren lippua, — virkoin minä luutnantille, naurahdellen, — ja pyydän hänen jalomielistä suojaansa Berliinin asti.
— Tulimmaista! Ettepä hullummin siinä teekään. Minulla on vielä puoli komppaniaa väkeä, kaikki urhoollisia Preussilaisia, jotka eivät piruakaan pelkää. Olisi minulla edes yksikin tykki, niin en väistyisi, vaikka olisi kaksi rykmenttiä Franskalaisia edessäni. Tulimmaista! Jos minä olisin ollut Braunschweigin herttua, ei ikinä olisi niin hullusti Jenassa käynyt. Tulkaa vaan, tohtori! Minä nimitän teidät puolen komppaniani sotapapiksi.
Joka kerta kuin kylää lähestyttiin, asetti luutnantti miehistönsä — pakolaisia erillaisista rykmenteistä — riveihin ja ruotuihin, ja niin hän, rumpujen rämistessä, marssi ylpeästi talonpoikain ohitse, komentaen: olalle! Kellä ei ollut mitään olalle nostettavaa, se tallusti kaikessa nöyryydessä kuormaston takana, jossa tietysti sotapapinkin paikka oli.
Siellä tulin tuttavaksi markitantti-matamin kanssa. Tämä kunnian-arvoisa eukko astui pyylevänä laihan hevosensa rinnalla ja kertoili minulle seikkaperäisesti Saalfeldin ja Auerstädtin tappeluista, moittien Preussilaisten asemia ja manövrejä taistelutantereella. Muorin sotatieteellisiin todistuksiin ei minulla ollut mitään sanomista, sillä jos tulisi kysymykseen menettää tappelu kahdensadantuhannen miehen suuruisella armeijalla, niin luulisin pystyväni semmoiseen minäkin.